Olin vuosia vakuuttunut siitä, että kannan vastuuta maailmasta.
Luin uutisia. Tutkin ilmastonmuutosta, luontokatoa ja ympäristökriisejä. Opiskelin lisää. Lopulta päädyin kouluttamaan ammatillisia aikuisopiskelijoita ja valmentamaan yrityksiä vastuullisuudesta.
Samalla huomasin kantavani harteillani yhä suurempaa painoa. Luulin kantavani maailmaa. Todellisuudessa kannoin ajatuksiani maailmasta.
Tämän näkeminen ei kuitenkaan ollut minulle helppoa. Päinvastoin. Se on ollut ehkä vaikein ja suurin oivallus, jonka olen koskaan tehnyt.
Olin jo nähnyt saman ilmiön lukemattomissa muissa asioissa. Raha ei tee meitä onnellisiksi tai onnettomiksi. Liikenne ei saa meitä ärtymään. Naapurin huonosti parkkeeraama auto ei saa minua suuttumaan. Konkurssi ei pilaa elämää lopullisesti. Mitä enemmän perehdyin 3P -ymmärrykseen, sitä selvemmin näin, että luomme itse oman kokemuksemme sisältä ulospäin.
Mutta ilmastonmuutoksen kohdalla ajattelin hiljaa mielessäni:
”Tämä on eri asia.”
Sehän on oikeasti olemassa.
Minun mieleni oli jostain syystä päättänyt, että juuri tämän yhden aiheen kohdalla ihmismielen toimintaperiaatteet eivät enää päde. Kaikki muut kokemukset syntyvät sisältä ulospäin. Mutta ympäristöhuoli ja -ahdistus? Ei tietenkään. Sehän tulee uutisista ja ympäröivästä todellisuudesta.
Jos mentorini olisi sanonut tämän minulle silloin ääneen, olisin luultavasti pyöritellyt silmiäni.
Sitten aloin huomata jotain jännää. En ollut huolissani koko ajan. Ja muut ihmiset. Hekään eivät näyttäneet olevan tasaisesti huolissaan. Toiset olivat todella huolissaan. Toisia asia ei kiinnostanut lainkaan.
Huomasin itsestäni jotain muutakin. Joinakin päivinä maailma tuntui olevan romahduksen partaalla. Joinakin päivinä maalasin tauluja, nauroin ystävien kanssa siirtolapuutarhassa tai uppouduin hyvään kirjaan, enkä ajatellut ilmastonmuutosta kertaakaan.
Maailma ei muuttunut. Minun kokemukseni siitä muuttui.
Silloin jotain loksahti paikoilleen. Isosti.
Ymmärsin, ettei maailma tullut mieleeni uutisotsikoista. Uutiset saattavat antaa ajattelulleni ruokaa, mutta kokemukseni maailmasta syntyy aina omassa mielessäni.
Tämä ei tehnyt ilmastonmuutoksesta yhtään vähemmän todellista. Mutta se teki omasta tunnetilastani paremmin ymmärrettävän.
Samalla aloin huomata jotain vielä tärkeämpää. Pelko ei saanut minua toimimaan paremmin. Se kavensi ajatteluani. Kun olin huolissani, näin vähemmän mahdollisuuksia. Vähemmän ratkaisuja. Vähemmän toivoa.
Muistan yhden hetken erityisen hyvin. Eräs opiskelijani totesi kerran luennolla puoliksi naurahtaen:
”Kannattaako tässä oikeasti tehdä mitään? Maailma kuitenkin tuhoutuu.”
Hän sanoi sen vitsinä. Tai ainakin puoliksi. Mutta epäilen, että hän uskoi siihen itsekin. Ja jos olen ihan rehellinen, niin taisin minäkin silloin uskoa.
Juuri siinä piilee pelon ongelma. Pelko ei pysäytä ilmastonmuutosta. Se pysäyttää meidät.
Pelko kaventaa näkökentän. Luovuus kuihtuu. Tulevaisuus alkaa näyttää ennalta kirjoitetulta. Juuri silloin menetämme sen, mitä kaikkein eniten tarvitsisimme. Kirkkaan ajattelun. Uudet ideat. Luovuuden. Toivon.
Nykyään ajattelen ilmastonmuutosta ehkä enemmän kuin koskaan. Mutta kannan sitä harteillani vähemmän kuin koskaan. Se voi kuulostaa ristiriitaiselta. Todellisuudessa uskon, että juuri näin pystyn vaikuttamaan ja tekemään eniten hyvää.
Maapallo ja sen luonto eivät tarvitse lisää ihmisiä, jotka pelkäävät sen puolesta. Se tarvitsee ihmisiä, joiden mieli on tarpeeksi kirkas näkemään ratkaisuja, joita emme vielä näe.
Kuva: Miisa Helenius, Camino de Santiago, Satuario da Virxe da Escravitude, Padrón, A Coruña, Espanja.
Jokaisella ajalla on omat itsestäänselvät totuutensa. Tämä kirkossa kohtaamani kuva sai minut miettimään: mitä me pidämme tänään niin totena, ettemme enää huomaa katsovamme maailmaa oman ajattelumme läpi?
