Mitä jos ratkaisemmekin väärää ongelmaa?
Olen pitkään miettinyt ilmastokriisiin liittyvää ristiriitaa.
Me tiedämme jo aika hyvin, mitä tapahtuu. Tiedämme, mistä kasvihuonekaasut syntyvät ja mitä niiden lisääntyminen ilmakehässä aiheuttaa. Meillä on valtavasti teknologiaa, osaamista ja rahaakin asioiden muuttamiseen.
Silti muutos tapahtuu tuskastuttavan hitaasti.
Entä jos ongelmamme ei olekaan tiedon puute?
Systeemisen ajattelun uranuurtaja Russell Ackoff on sanonut, että epäonnistumme ongelmanratkaisussa useammin siksi, että ratkaisemme väärää ongelmaa kuin siksi, että löydämme väärän ratkaisun oikeaan ongelmaan.
Ajatus on minusta kiinnostava.
Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kohdalla olemme ymmärrettävästi keskittyneet päästöihin, energiantuotantoon, liikenteeseen, ruoantuotantoon, maankäyttöön ja kulutukseen.
Niitä pitääkin. Mutta mitä jos katsoisimme hetken vielä vähän pidemmälle ylävirtaan?
Mitä löytyy ylempää virrasta?
Päästöjä eivät lopulta tuota tehtaat, autot tai lentokoneet itsestään. Niiden takana on aina ihmisten tekemiä päätöksiä.
Yrityksissä joku päättää investoinneista. Poliitikot tekevät päätöksiä lainsäädännöstä. Me ihmiset päätämme, mitä ostamme, missä asumme, miten liikumme ja mistä olemme valmiita luopumaan.
Tässä kohtaa asia muuttuu minusta todella kiinnostavaksi.
Miksi meidän on niin vaikea muuttaa toimintaamme silloinkin, kun tiedämme muutoksen olevan tarpeen?
Olen itse ajatellut pitkään, että vastaus löytyy ainakin osittain pelosta. Pelkäämme menettävämme jotain. Työpaikan. Tulotason. Yrityksen kannattavuuden. Saavutetun aseman. Totutun elämäntavan. Muiden hyväksynnän. Ehkä sen tutun kokonaisen maailman, jossa osaamme toimia.
Pelossa itsessään ei tietenkään ole mitään väärää. Se on yksi ihmisen tärkeistä suojamekanismeista.
Mutta kaikki, mikä tuntuu vaaralta, ei ole vaarallista. Joskus olemme vain astumassa kohti jotain uutta, mitä emme vielä tunne.
Kuinka paljon turvallisuutta on tarpeeksi?
Mentorini Michael Neill kertoi joskus asiakkaastaan, jonka omaisuuden arvo oli noin 600 miljoonaa. Miehen voisi kuvitella olevan taloudellisesti melko turvassa. Silti hän heräsi aamuisin ajatukseen:
Onko tänään se päivä, jolloin menetän tämän kaiken?
Jos 600 miljoonaa ei riitä tuomaan ihmiselle turvallisuuden tunnetta, paljonko siihen tarvitaan?
Ehkä vastaus on: sellaista summaa ei yksinkertaisesti ole olemassa.
Meidät on opettettu rakentamaan turvallisuutemme sellaisten asioiden varaan, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa.
Raha. Työ. Omistaminen. Asema. Ihmissuhteet. Asunnot. Autot. Ja kun tarkaan katsoo, näiden kaikkien takana on usein muiden ihmisten arvostus.
Sitten käytämme valtavasti energiaa näiden varjelemiseen.
Tämä ei koske vain rikkaita ihmisiä tai yritysjohtajia. Teen sitä itsekin. Me kaikki teemme.
Ehkä juuri siksi muutos on niin vaikeaa.
Jos oma turvallisuuteni näyttää riippuvan nykyisen elämäntapani, tulotasoni tai asemani säilymisestä, niiden muuttuminen ei näyttäydy vain muutoksena.
Se voi tuntua uhalta.
Entä jos emme tarvitsekaan lisää varmuutta?
Tämä kysymys kiinnostaa minua nykyään erityisesti luovuuden näkökulmasta.
Entä jos emme tarvitsekaan varmuutta?
Kaikki uuden luominen sisältää epävarmuutta. Kun rakennamme uudenlaista liiketoimintaa, muutamme organisaatiota, vaihdamme teknologiaa tai yritämme löytää kestävämpiä tapoja elää, emme voi tietää tarkasti, mitä toisella puolella odottaa.
Jos vaadimme varmuutta ennen kuin uskallamme liikkua tai muuttua, olemme aika pahasti pulassa. Tulevaisuudesta kun ei saa takuuta, vaikka kuinka yrittää.
Ehkä yksi kestävän luovuuden tärkeimmistä edellytyksistä onkin kyky olla tietämättä. Jättää vanhan ja uuden väliin vähän tilaa. Sietää sitä kummallista tunnetta, joka syntyy, kun vanha ei enää oikein toimi, mutta uutta ei vielä näy. Me tulkitsemme tuon tilan helposti vaaraksi.
Mitä jos juuri se on paikka, johon meidän pitäisi oppia luottamaan?
Ehkä tarvitsemme enemmän ymmärrystä siitä, mistä kokemamme turvallisuus lopulta syntyy. Silloin meidän ei tarvitse pitää aivan niin tiukasti kiinni siitä, minkä jo tunnemme.
Silloin jää enemmän tilaa nähdä, mikä muu voi olla mahdollista.
Kuva: Miisa Helenius, Porkkalanniemen ulkoilualue, Kirkkonummi
