Liityin siirtolapuutarhani tulevaisuustiimiin
Ajatus oli yksinkertainen: pieni joukko ihmisiä kokoontuu miettimään, millainen haluaisimme puutarhamme olevan tulevaisuudessa.
Mitä siellä voisi tapahtua? Miten se voisi palvella yhteisöä ympärillään? Miten saisimme ihmiset innostumaan kaupunkiviljelystä, luonnosta ja toisistaan? Voisiko siirtolapuutarha olla muutakin kuin joukko pieniä mökkejä ja palstoja keskellä kaupunkia?
Emme tietenkään tiedä vastauksia.
Meidän piti kuvitella jotakin, mitä ei vielä ollut olemassa.
Tulevaisuus ei ole vielä tapahtunut
Elämme ajassa, jossa tulevaisuudesta puhutaan paljon.
Ilmastonmuutos, luontokato, geopoliittiset jännitteet, talouden epävarmuus ja teknologian nopea kehitys antavat meille paljon aihetta miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Yritämme ennustaa. Teemme skenaarioita. Arvioimme riskejä. Samalla voimme unohtaa jotain olennaista: Tulevaisuus ei ole vain jotakin, joka tapahtuu meille. Olemme koko ajan mukana luomassa sitä. Ajatus on minusta samalla vähän pelottava että valtavan vapauttava.
Emme pysty hallitsemaan maailmanpolitiikkaa, taloutta tai edes sitä, mitä huomenna tapahtuu omassa elämässämme. Mutta pystymme vaikuttamaan siihen, mitä itse teemme seuraavaksi.
Mutta ennen kaikkea pystymme kuvittelemaan jotakin sellaista, mitä ei vielä ole. Siitä kaikki uusi alkaa.
Entä jos kysymmekin, mitä haluamme synnyttää?
Kestävyyskeskustelussa puhumme paljon siitä, mistä meidän pitäisi päästä eroon. Vähemmän päästöjä. Vähemmän luonnonvarojen kulutusta. Vähemmän jätettä. Vähemmän haittaa. Tietenkin meidän täytyy vähentää monia asioita. Regeneratiivisessa eli uudistavassa ajattelussa minua kiinnostaa kuitenkin erityisesti toinen kysymys:
Mitä haluamme synnyttää tilalle?
Millaisia yrityksiä? Millaisia työyhteisöjä? Millaisia kaupunkeja ja yhteisöjä? Millaisen suhteen ympäröivään luontoon? Millaisen maailman?
Kun kysymys muuttuu, myös ajattelulle avautuu aivan erilainen tila.
Emme enää yritä pelkästään korjata sitä, mikä on rikki. Alamme kuvitella sitä, mitä voisi olla olemassa. Se on minusta on regeneratiivisen ajattelun kiinnostavin ydin.
Luovuus ei kuulu vain taiteilijoille
Olemme ehkä tottuneet ajattelemaan luovuutta ominaisuutena, jota joillakin ihmisillä on enemmän kuin toisilla. Taiteilijat ovat luovia. Suunnittelijat ovat luovia. Innovaattorit ovat luovia.
Mutta oikeastaan me kaikki käytämme samaa kykyä jatkuvasti.
Jokainen yritys, organisaatio, kaupunki, puutarha ja yhteiskunnallinen järjestelmä on joskus ollut vain jonkun ihmisen mielessä syntynyt ajatus. Jotakin, mitä ei vielä ollut olemassa.
Ihminen pystyy katsomaan tyhjää tonttia ja näkemään puutarhan. Ongelmaa ja näkemään mahdollisuuden. Nykyhetkeä ja kuvittelemaan erilaisen tulevaisuuden. Minusta tämä on yksi ihmisen kiehtovimmista kyvyistä.
Juuri nyt meidän pitäisi käyttää sitä enemmän.
Regeneratiivinen johtajuus ei tarvitse titteliä
Johtajuudesta puhuttaessa katse kääntyy helposti johtajiin. Toimitusjohtajiin. Poliitikkoihin. Päättäjiin. Odotamme, että joku, jolla on enemmän valtaa, tekisi jotakin.
Mutta jos johtajuuden ymmärtää kykynä nähdä mahdollisuuksia ja kutsua muita rakentamaan niitä yhdessä, sitä voi tapahtua melkein missä tahansa. Yrityksen johtoryhmässä. Tiimipalaverissa. Kaupunginosassa. Yhdistyksessä.
Tai siirtolapuutarhan tulevaisuustiimissä.
Ehkä regeneratiivinen johtajuus alkaa paljon pienemmästä kuin helposti ajattelemme. Joku vain kysyy:
Entä jos tekisimme tämän toisin?
Ja toinen ihminen innostuu ajatuksesta. Sitten mukaan tulee kolmas. Ja vähitellen jokin, mitä hetki sitten ei ollut olemassa, alkaa muuttua todelliseksi.
Kaikkea ei tarvitse tietää etukäteen
Tämä voi olla joskus vaikein kohta. Haluaisimme mielellämme tietää, mikä ratkaisu toimii ennen kuin kokeilemme sitä. Haluaisimme suunnitelman. Mielellään vielä sellaisen, jossa on aikataulu, budjetti, mittarit ja Exceliin vihreäksi muuttuvat liikennevalot. 😄
Mutta aidosti uuden luomisessa on yksi pieni paradoksaalinen ongelma.
Jos tiedämme täsmälleen, mitä olemme tekemässä ja mitä siitä seuraa, emme ehkä ole oikeasti tekemässä mitään kovin uutta. Uusi syntyy usein siitä, että uskallamme lähteä liikkeelle ennen kuin tiedämme lopputuloksen. Kokeilemme. Kuuntelemme. Opimme. Muutamme suuntaa. Ja kokeilemme uudelleen.
Siinä mielessä regeneratiivinen johtajuus ei ehkä olekaan ennen kaikkea kykyä tietää oikeita vastauksia. Se voi olla kykyä luottaa siihen, että uusia vastauksia voi syntyä.
Minkä tulevaisuuden sinä haluaisit nähdä?
Liittyessäni siirtolapuutarhani tulevaisuustiimiin, en tietenkään ajatellut olevani pelastamassa maailmaa.
Mutta aina maailman muuttuminen ei tapahdukaan vain valtavissa päätöksissä ja kansainvälisissä kokouksissa. Se tapahtuu myös tuhansissa pienissä paikoissa, joissa ihmiset alkavat yhdessä kuvitella jotain nykyistä parempaa. Yrityksissä. Työpaikoilla. Kouluissa. Kaupunginosissa. Puutarhoissa.
Joskus yhden ihmisen mielessä ennen kuin kukaan muu vielä näkee sitä.
Mitä sellaista sinä haluaisit nähdä maailmassa, jota ei vielä ole olemassa?
Kuva: Miisa Helenius, Teetä siirtolapuutarhassa
