“Ethän sinä nyt oikeasti kuvittele, että voit elättää itsesi tuolla taiteella?”
Näin minulle todettiin kesällä järjestämissäni puutarhajuhlissa.
Olin pystyttänyt siirtolapuutarhani leikkimökkiin yhden päivän taidenäyttelyn ystävieni iloksi. En kuvitellut. Taulut eivät olleet edes myynnissä. 😂
Sama henkilö oli sitä mieltä, että tein ammatillista itsemurhaa LinkedInissä, koska olin kirjoittanut siellä avoimesti siitä, että poltin itseni vähän loppuun työssäni, ja että nyt en ihan tarkalleen tiedä, mitä olen seuraavaksi tekemässä. Haen mielenkiintoisia töitä, kirjoittelen, taiteilen ja suunnittelen vähän pidempää jaksoa Espanjassa talvella.
Minua hänen palautteensa lähennä nauratti. Se nauratti itseasiassa niin paljon, että otin siitä kaiken ilon irti postaamalla siitä tarinan Linkkariin. Siinä mietin, että aikaisemmin olisin tällaisen palautteen jälkeen luultavasti sulkenut LinkedIn-tilini ja lopettanut maalaamisen.
Enkä liiotellut ollenkaan.
Lapsena ja nuorena rakastin piirtämistä
Kuviksen numeroni olivat aina ysejä ja kymppejä. Peruskoulun jälkeen hain kuvataidelukioon.
En päässyt. Se oli suuri pettymys.
Elämä meni eteenpäin ja minä jonnekin aivan muualle.
Luovuus ei tietenkään kadonnut. Olen saanut työssäni luoda, kehittää ja rakentaa uusia palveluita, liiketoimintaa, toimintamalleja, järjestelmiä ja organisaatioita. Myös visuaalisuus pysyi. Varmaan sen takia olenkin välillä käyttänyt aivan kohtuuttoman paljon aikaa PowerPoint-esitysten, verkkosivujen ja videoiden hinkkaamiseen.
Mutta varsinainen kuvataide, piirtäminen ja maalaaminen, jäi neljäksikymmeneksi vuodeksi.
Ja tätä olen viime aikoina pysähtynyt ihmettelemään.
Miten jokin asia, josta olin lapsena niin valtavan innostunut, saattoi vain kadota elämästäni?
Ei kukaan kieltänyt minua piirtämästä. Kukaan ei sanonut, etten saisi maalata.
En saanut kuvataidelukiosta paikkaa. Se oli pettymys. Sitten elämässä tapahtui paljon muutakin. Ja jossain siinä kaiken keskellä mieleeni syntyi ajatus, että ehkä tämä ei ollutkaan minua varten.
Ajatus tuli. Ja minä aloin uskoa sitä.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin huomaan taas seisovani maalaustelineen ääressä.
Ja mietin:
Kuinka paljon elämää jää elämättä vain siksi, että uskomme ajatuksen, joka sattui joskus käymään mielessämme?
Olen viime vuosina opiskellut paljon ihmismielen toimintaa. Yksi kaikkein vapauttavimmista asioista, joita olen oppinut, on lopulta aika yksinkertainen.
Ajatukset tulevat ja menevät. Ne ovat kuin saippuakuplia ilmassa. Isompia ja pienempiä. Mutta poks ja ne ovat poissa.
Yhtenä päivänä tulevaisuus näyttää innostavalta. Seuraavana aamuna olen varma, että koko suunnitelma on järjetön. Ja sitten ratkaisu löytyykin. Tänään olen varma, etten osaa. Huomenna sama asia ei ehkä edes käy mielessäni. Ajatus voi tuntua siinä hetkessä täysin todelta. Mutta se ei tee siitä totuutta.
Sama koskee muuten myös muiden ihmisten ajatuksia. Yhden mielestä teen ammatillista itsemurhaa LinkedInissä. Toisen mielestä olen rohkea. Yksi pitää taulustani. Toinen ei. Kolmas ei ole ajatellut koko asiaa.
Hulluinta on, että emme yleensä oikeasti edes tiedä, mitä muut meistä ajattelevat. Aika usein me kuvittelemme heidän ajatuksensa itse. Luultavasti he eivät ajattele meistä yhtään mitään. Vaan he ajattelevat paljon enemmän itseään. Siihen nähden olen ainakin itse käyttänyt hämmästyttävän paljon energiaa muiden mielipiteistä huolehtimiseen.
Muiden mielipiteet
Sitten vielä rakennamme kokemuksemme omasta arvostamme muiden ihmisten mielipiteiden varaan. Silloin olemme aika kiikkerillä lankuilla.
Ihmiset tulevat ja menevät. Ja heidän mielipiteensä tulevat ja menevät.
Minulla meni todella pitkään ymmärtää, etten voi koskaan saada ulkopuoleltani sellaista pysyvää arvostusta, jota sieltä etsin. Minä olen ainoa pysyvä jatkumo omassa elämässäni. Siksi ainoa järkevä suunta hakea luottamusta ja arvostusta on hakea sitä minusta itsestäni. Sisältä ulos päin. Kaikki muu vaihtelee ja muuttuu jatkuvasti.
Se ei tarkoita, etteikö palaute voisi olla arvokasta. Joku voi nähdä jotain, mitä minä en näe. Uskon edelleen, että puutarhajuhlissani ollut ystävänikin tarkoitti pohjimmiltaan hyvää.
Mutta hänen ajatuksensa on hänen ajatuksensa. Minun ei tarvitse tehdä siitä omaani. Siksi pystyin tällä kertaa nauramaan hänen kommentilleen.
Mentorini Michael Neill kysyy kuuluisassa TEDx-puheessaan Why Aren’t We Awesomer? Miksi emme ole upeampia, mahtavampia, loistavampia?
Yksi puheen keskeisistä ajatuksista on tämä:
We’re not afraid of what we think we’re afraid of – we’re afraid of what we think.
Emme pelkää sitä, mitä luulemme pelkäävämme – pelkäämme sitä, mitä ajattelemme.
Ero saattaa kuulostaa pieneltä, mutta se on oikeasti todella iso.
- Saatan pelätä epäonnistumista, mutta epäonnistumista ei ole vielä oikeasti edes tapahtunut.
- Saatan pelätä, että minulle nauretaan, mutta kukaan ei ole vielä nauranut.
- Saatan pelätä muiden pitävän ideaani typeränä, kukaan ei ehkä ole oikesti vielä edes kuullut siitä.
Mutta kun ajattelen sitä, voin tuntea pelon aivan yhtä todellisena kuin kaikki tuo olisi jo tapahtunut. Siksi se tuntuu niin todelta. Tunne kertoo aina vain siitä mitä ajattelen. Se on tunteitten tehtävä.
Mutta jos ja kun ajatukset eivät ole totta, niin kuitenkin
- Kuinka moni jättää perustamatta yrityksen, koska ajatus epäonnistumisesta tuntuu todelta?
- Kuinka moni jättää näyttämättä työnsä, koska joku saattaa nauraa?
- Kuinka moni vaikenee kokouksessa, vaikka mielessä olisi idea, joka kannattaisi sanoa ääneen?
- Kuinka moni ei kirjoita kirjaa, laula, maalaa, vaihda suuntaa, lähde, rakastu tai kerro, mitä oikeasti haluaa?
Vaikka mitään ei olisi oikeasti tapahtunut tai sanottu.
Ihmisellä aika tehokas järjestelmä oman elämänsä rajoittamiseen. Kuvitella muiden mielipiteet ja ajatukset valmiiksi. Ja sitten toimia omien kuvitelmiensa mukaan. 😂
Siksi Michael Neillin kysymys on minusta niin hyvä.
Why aren’t we awesomer?
Miksi emme ole suunnattomampia?
Vastaus on yllättävän yksinkertainen. Me pelkäämme.
Mutta emme välttämättä sitä, mitä luulemme pelkäävämme.
Me pelkäämme sitä, mitä ajattelemme.
Minulta yksi tällainen ajatus vei maalaamisen neljäksikymmeneksi vuodeksi.
Onneksi se löysi tiensä takaisin.
Kuva: Miisa Helenius. Minulta jäi maalaaminen vuosikymmeniksi. Ei siksi, etten olisi voinut maalata, vaan koska uskoin ajatuksiini siitä, mitä osaan ja mitä minun kannattaa tehdä. Mitä sinulta saattaa jäädä kokematta?
