Luin joskus kirjaa The Enegy Codes (Dr.Sue Morter), jossa leikiteltiin ajatuksella, että meillä jokaisella olisi täällä maapallolla jokin tehtävä suoritettavana.
Kirjassa kuviteltiin, että olisimme joskus ennen syntymäämme seisoskelleet galaktisella bussipysäkillä ja sopineet, mitä tulemme tänne Maahan tekemään. Jokaisella olisi jonkinlainen sielunsopimus.
Sitten olemme täällä ja pohdimme omaa tehtäväämme. Mikä on kutsumukseni? Uskallanko täyttää sen vai kuljenko samoja tuttuja polkuja, joita me kaikki tallaamme?
Viime kuukausina olen miettinyt omaa mahdollista sielunsopimustani aika paljon.
Jätin työni. Luovuin kodistani. Päätin alkaa kirjoittaa kirjaa ja lähteä Espanjaan ilman kovin tarkkaa suunnitelmaa siitä, mitä seuraavaksi teen.
Saako tehdä sitä, mikä tuntuu oikealta?
Päätös lähteä ei todellakaan syntynyt hetkessä tai yhtäkkisenä päähänpistona.
Jossain vaiheessa aloin ymmärtää, että elämäni ei ehkä ollutkaan menossa siihen suuntaan, johon oikeasti halusin. Vaikka tykkäsin työstäni, olin kuitenkin onnistunut uuvuttamaan itseni uskomalla, että mitä enemmän teen, sitä enemmän minua arvostetaan.
Mietin elänkö enää arvojeni mukaisesti. Kuljenko kuitenkin jotenkin itseni ohi koko ajan? Voiko ihminen vain jättää tutun ja turvallisen, ja lähteä katsomaan, mitä elämä tuo tullessaan? Ja selvittää mitä oikeastaan olen tullut tänne tekemään?
Usein päällimmäiset ajatukseni olivat kuitenkin: Mitä muut ajattelevat? Entä jos epäonnistun? Entä jos en enää löydä töitä? Millä elätän itseni? Entä jos huomaan tehneeni elämäni typerimmän päätöksen?
Samalla huomasin odottavani jotain.
Jonkinlaista lupaa.
Ikään kuin joku muu voisi kertoa minulle, että nyt on ihan hyväksyttävää lähteä toteuttamaan sitä sopimusta, jonka ehkä joskus tein siellä galaktisella bussipysäkillä.
Mitä me oikeastaan pelkäämme?
Olen ollut viime vuosina melkoisen kiinnostunut pelon anatomiasta.
Miksi me ihmiset pelkäämme niin paljon asioita, joita ei ole vielä tapahtunut? Miksi kuvittelemme tulevaisuuteen kaikenlaisia katastrofeja ja alamme käyttäytyä aivan kuin ne olisivat jo tapahtuneet?
Olen alkanut omalla kohdallani nähdä yhä selvemmin yhden tärkeän asian.
En yleensä pelkää sitä, mitä todella tapahtuu. Pelkään sitä, mitä ajattelen tai kuvittelen tapahtuvan.
Mieti miten iso ero tuo oikeastaan on!
Kun mietin mielessäni työstä irrottautumista ja mahdollista Espanjaan lähtemistä, saatoin yhdessä hetkessä olla aivan innoissani. Seuraavassa hetkessä sama päätös näytti täysin järjettömältä.
Mikään ulkoisissa olosuhteissa ei ollut muuttunut.
Vain ajatukseni asiasta vaihtelivat.
Ja jos ajatukset ja uskomukset vaihtelevat koko ajan, miksi pitäisin juuri niitä pelottavimpia ajatuksiani kaikkein luotettavimpina?
Kaikki painavat paniikkinappulaa
Olen aikaisemminkin kirjoittanut ihaillen Jalofoodsista, joka uskalsi investoida biokaasulaitokseen.
Nyt Jalofoodsin toimitusjohtaja Jouko Riihimäki herätti taas ajatuksiani LinkedInissä.
Hän kertoi, että yritys on palkannut viimeisen kuuden kuukauden aikana kolme henkilöä työllisyys- ja täydennyskoulutusten sekä muiden työllistämistoimien kautta.
Riihimäki kysyy, osaammeko työnantajina hyödyntää työttömien ihmisten osaamista ja motivaatiota.
Hänen mukaansa suomalaisessa johtamisessa tuntuu olevan aina vain yksi hallitseva periaate kerrallaan. Juuri nyt se on kustannussäästö.
Minusta havainto on herkullinen.
Olen vuosia ihmetellyt suomalaisten kollektiivista paniikkinappulaa.
Kun taloudessa menee huonosti, kaikki alkavat säästää. Yritykset lykkäävät investointejaan ja rekrytointejaan. Kuluttajat vähentävät kulutustaan. Epävarmuus kasvaa.
Kun kaikki painavat jarrua yhtä aikaa, syntyykö siitä turvallisuutta? Vai juuri se kriisi, jota yritämme välttää?
En ole taloustieteilijä, mutta luulen pystyväni kuvittelemaan vastauksen tuohon kysymykseen.
Mutta vielä mielenkiintoisempi kysymys on, miten iso osa päätöksistämme perustuu todellisiin olosuhteisiin ja kuinka suuri osa siihen, mitä kuvittelemme tulevaisuudessa tapahtuvan.
Riihimäki ei puhunut hyväntekeväisyydestä. Hän puhui liiketoiminnallisesta hyödystä. Siitä, että yritys voi löytää arvoa sieltä, mistä muut eivät juuri nyt osaa sitä etsiä.
Miten pelko alkaa näyttää realismilta?
Kuka antaa yrityksen johdolle luvan rekrytoida, kun muut vähentävät väkeä? Investoida, kun muut lykkäävät investointejaan?
Ja ennen kaikkea: kuka antaa luvan kyseenalaistaa sen, mitä kaikki muut pitävät totuutena tai itsestään selvyytenä?
Tämä on minusta yksi aikamme suurimmista kysymyksistä. Ei vain yrityksissä, vaan koko yhteiskunnassa.
Meillä on valtavasti osaamista, tietoa, teknologiaa ja luovuutta. Silti jäämme jumiin siihen, mitä olemme tottuneet pitämään mahdollisena.
Ja mitä enemmän ympärillämme puhutaan uhista, sitä vaikeammaksi tulee nähdä mitään muuta.
Pelko alkaa näyttää realismilta. Varovaisuus viisaudelta. Ja vanhassa pysyminen ainoalta järkevältä vaihtoehdolta.
Mutta mitä jos näin ei olekaan?
Mitä jos lupaa ei tarvita?
Viime kuukausina olen saanut valtavasti viestejä ihmisiltä, jotka ovat seuranneet minun pientä irtiottoani. Tutut ja tuntemattomat ovat ottaneet yhteyttä. Vanhat ystävät ovat soittaneet. Yllättävän moni on kertonut, että päätökseni on saanut heidät pohtimaan omaa elämäänsä.
Aika harva on lopulta jäänyt taivastelemaan päätöstäni. Vaikka juuri sitä minä alun perin pelkäsin.
Ehkä me emme inspiroi toisiamme eniten silloin, kun tiedämme tarkalleen, mitä olemme tekemässä. Vaan silloin, kun uskallamme toimia, vaikka emme tiedä.
Kun emme enää anna jokaisen pelottavan ajatuksen päättää puolestamme.
Voisiko tämä päteä myös yrityksiin ja yhteiskuntaan?
Oma oivallukseni on ollut, ettei kukaan tule antamaan minulle lupaa elää omaa elämääni.
Mutta miksi minä edes kuvittelin tarvitsevani siihen luvan?
Entä sinä?
Mitä sinä tekisit toisin, jos et enää odottaisi lupaa?
Ja jos johdat yritystä, mitä teidän yrityksessänne voisi tapahtua, jos lakkaisitte odottamasta, että joku muu uskaltaa ensin?
Kuva: Miisa Helenius, Ovatko pelottavat ajatukset totta, vai yhtä muuttuvia kuin poksahtelevat purkkapallot? Jännittävä gallerian näyteikkuna Bordeauxissa, Ranskassa.
