Meillä ihmisillä on hämmästyttävä kyky pitää omia ajatuksiamme tosiasioina
Tiedämme, millainen hyvä elämä on. Tiedämme, miten työelämässä kuuluu toimia. Tiedämme, millainen on hyvä johtaja, menestyvä yritys tai toimiva yhteiskunta.
Pitää tehdä töitä. Pitää olla tuottava. Pitää kasvaa. Pitää pärjätä. Pitää tietää, mihin on menossa.
Ja kun riittävän moni ihminen ajattelee samalla tavalla riittävän pitkään, emme enää huomaa ajattelevamme näin.
Siitä tulee tapa, jolla maailma toimii.
Tätä olen viime aikoina miettinyt paljon. Ennen kaikkea olen miettinyt, mitä siitä seuraa.
Millaisia ratkaisuja voisimme nähdä, jos emme olisi niin sidottuja siihen, mitä jo ajattelemme tietävämme?
Ensin pitäisi huomata, että ajattelemme
Sydney Banks kirjoittaa kirjassaan The Missing Link:
Alusta alkaen minkä tahansa yhteiskunnan tila on suora seuraus sen ehdollistuneesta ajattelutavasta.
– Sydney Banks, The Missing Link (oma suomennos)
Ajatus on pysäyttävä.
Yhteiskuntamme ei ole syntynyt tyhjästä. Olemme rakentaneet yritykset, organisaatiot, talousjärjestelmät, koulut, lait, johtamismallit ja tavat tehdä työtä. Olemme rakentaneet myös käsityksemme menestyksestä, tehokkuudesta ja hyvästä elämästä.
Ne tuntuvat todellisuudelta.
Mutta ennen kuin niistä tuli todellisuutta, ne olivat jonkun ajatuksia.
Ajatus, jonka tunnistamme ajatukseksi, on suhteellisen helppo kyseenalaistaa. Kyseenalaistaminen on huomattavasti vaikeampaa silloin, kun ajatus on muuttunut itsestäänselvyydeksi.
Silloin emme enää kysy: Onko tämän pakko olla näin?
Pitää ja pitäisi
Omassa elämässäni olen alkanut huomata tämän erityisesti kaikessa siinä, mitä pitää ja pitäisi tehdä.
Pitäisi olla järkevä. Pitää ottaa asuntolaina ja maksaa se pois. Pitäisi rakentaa ura johdonmukaisesti. Pitää varmistaa toimeentulo ennen kuin tekee mitään typerää.
Pitkään en ajatellut näitä ajatuksina. Ne olivat todellisuutta.
Kunnes aloin kysyä:
Mitä jos ne eivät olekaan totta? Mitä jos ne ovat ajatuksia siinä missä kaikki muukin?
Siinä syntyy pieni mutta tärkeä rako. Jos näen ajatuksen ajatuksena, minun ei ole enää pakko toimia sen mukaan.
Voin katsoa uudelleen.
Sama tapahtuu ihmisten välillä
Minä näen ongelman. Sinä näet mahdollisuuden.
Minä tiedän, miksi tämä ei voi toimia. Sinä ihmettelet, miksi teen asiasta niin vaikean.
Usein yritämme ratkaista erimielisyyden vakuuttamalla toisen siitä, että minun todellisuuteni on oikeampi kuin sinun.
Mutta mitä tapahtuu, jos edes hetkeksi näen oman näkemykseni ajatteluna enkä totuutena?
Saatan kuulla jotain, mitä en muuten pystyisi kuulemaan.
Banks kirjoittaa:
Niin kuin ajattelet, niin myös kuulet. Viisas kuulee niin tyhmiä kuin viisaitakin. Tyhmä kuulee vain tyhmiä.
– Sydney Banks, The Missing Link (oma suomennos)
Emme siis vain katso maailmaa oman ajattelumme läpi. Me myös kuuntelemme maailmaa oman ajattelumme läpi.
Myös organisaatiot ajattelevat
Organisaatioissa on valtava määrä asioita, joita pitää tehdä.
Pitää kasvaa, mitata, tehostaa, uudistua ja digitalisoida. Pitää tehdä budjetti, strategia, vuosikello, tiekartta ja mielellään vielä PowerPoint, joka todistaa, että kaikki on hallinnassa.
Mikään näistä ei itsessään ole ongelma. Ongelma syntyy, jos lakkaamme kysymästä, miksi teemme niitä.
Silloin voimme käyttää valtavasti energiaa ratkaistaksemme ongelmaa, jonka olemme itse määritelleet ongelmaksi, tavoitellen päämäärää, jonka olemme itse määritelleet välttämättömäksi.
Ja kutsumme sitä todellisuudeksi.
Lopulta rakennamme kokonaisen yhteiskunnan
Mitä jos yksilön, tiimin, organisaation ja yhteiskunnan välillä ei olekaan niin valtavaa kuilua kuin kuvittelemme?
Kaikissa niissä on lopulta mukana sama ajatteleva ihminen.
Kun riittävän moni ihminen jakaa saman käsityksen maailmasta, siitä voi tulla kulttuuri. Kulttuurista toimintatapa. Toimintatavasta rakenne. Rakenteesta järjestelmä.
Ja lopulta järjestelmä tuntuu niin todelliselta, että unohdamme itse rakentaneemme sen.
Monet järjestelmät ja toimintatavat, jotka ovat olleet mukana synnyttämässä aikamme ongelmia, ovat ihmisen rakentamia.
Siksi minusta kannattaa kysyä:
Voimmeko ratkaista nykyisen maailman ongelmia, jos emme uskalla kyseenalaistaa sitä ajattelua, jonka varaan vanha maailma rakennettiin?
Entä jos emme vielä tiedä?
Tässä Sydney Banksin ajattelussa on minusta jotain erityisen kiinnostavaa.
Hän ei kehota meitä vain ajattelemaan enemmän tai korvaamaan vanhoja ajatuksia uusilla ja paremmilla.
Hän puhuu synnynnäisestä viisaudesta – innate wisdom. Ajatuksesta, että meillä on luontainen kyky nähdä jotain, mitä emme vielä hetki sitten nähneet.
Me kaikki tunnemme sellaisia hetkiä. Yhtäkkiä jokin näyttää aivan ilmeiseltä.
Emme välttämättä ajatelleet itseämme perille. Näimme vain jotain uutta.
Joskus tarvitsemme tilaa sille, mitä emme vielä tiedä.
Sillä jos tiedämme jo valmiiksi, millainen maailma on, millaisia ihmiset ovat, mikä on mahdollista ja miten asiat pitää tehdä, jäljelle jää oikeastaan vain vanhan maailman hienosäätö.
Uuden näkeminen edellyttää pientä rakoa siihen, minkä jo tiedämme.
Voimme nähdä maailman toisin kuin olemme nähneet sen tähän asti.
Siksi kysymys, johon palaan yhä uudelleen, ei ole, kuinka saisimme kaikki ajattelemaan samalla tavalla. Melkein päinvastoin.
Millaisia ratkaisuja voisimme nähdä, jos emme olisi niin sidottuja siihen, mitä jo ajattelemme tietävämme?
Kuva: Miisa Helenius, Olemmeko ajatustemme vankeja?, Graffiti Roomalaiselta kujalta
